mä ajattelin kirjottaa merkinnän mun tänhetkisestä elämäntilanteesta. kun mulle turhan usein hoetaan että ollaan huolissaan kun mulla ei ole kaikki kohdallaan. ja kai mä sen itsekin tiedän.

musta tuli kolmisen vuotta sitten niin paljon vahvempi ihminen. mä aloin kestää paljon enemmän kolhuja. nyt se musiikin tuoma suojakuori alkaa murentua ja mä alan olla jälleen hauras kuin posliini. ja se ahdistaa. mä ehdin tottua siihen kuoreen ja nyt se ei enää suojaa. ja mä haluaisin nyt kertoa mun fiiliksistä ja siitä, mitä sen kuoren murtuminen on mulle tehnyt.

mua ahdistaa ja itkettää nykyään kamalan usein. stressaan kamalasti, kun tuntuu että mä teen jotain väärin tai olen vääränlainen. mulle on kehittynyt perfektionismi itseä kohtaan. mua ei haittaa jos läksyt on tekemättä tai huone sekaisin, mutta mun itseni täytyy olla täydellinen, sillä muuten kukaan ei rakasta mua ja lopulta mä jään kuitenkin yksin.
tää ajatus on ihan hirvee, koska se hallitsee mun elämää enkä mä enää voi tehdä mitä mä haluan. mun täytyy totella sitä ääntä mun mielessä, joka huutaa mulle jatkuvasti.
"sun täytyy laihtua, sä olet lihava."
"sä olet ruma, sun täytyy laihtua ollaksesi kaunis."
"susta ei tule koskaan mitään jos sä olet noin lihava."
"sä et osaa mitään, sä olet surkea paska."

mä olen niin vitun kyllästynyt kaikkeen. musta tuntuu että kaikki muut tekee kaiken paremmin kuin mä. mä olen aina ollut varma yhdestä asiasta: musiikista. siitä, mitä mä kuuntelen, ja mun äänestä. mutta nyt mä en tiedä enää, olenko mä varma mistään. tuntuu että mä kuuntelen väärää musiikkia, kun mua moititaan siitä. tuntuu etten mä osaa enää edes laulaa, vaikka se on mun elämäntapa. mä oon koukussa laulamiseen kuin tupakkaan tai heroiiniin. ja nyt mä en ole varma enää siitäkään.

lisäksi mun ajatusmaailma kääntyi syksyllä ympäri. mä en enää voinut katsoa peiliin juoksematta heti vaa'alle ja alkamatta melkein itkeä. musta alkoi tuntua, että joka aamu mä painoin ainakin viisi kiloa enemmän. se toi järjettömän ahdistuksen. ja mä lopulta pakotin itseni laihtumaan. mun täytyisi painaa vähemmän, mä haluaisin olla täydellinen.
mä löysin mua ympäröivästä maailmasta vain yhden ihmisen, joka oli täydellinen roolimalli laihtumiseen. mä aloin kuntoilla järjettömästi enkä kertonut siitä kenellekään. mä lopetin syömisen lähes kokonaan. lopulta mä en voinut enää syödä muruakaan tuntematta huonoa omaatuntoa ja pahoinvointia.

mä en ole oksentanut kertaakaan. vielä. jonain päivänä mä vielä syön liikaa ja joudun tyhjentämään itseni. kun mä en kestä tätä enää. on hirveetä katsoa itseään laihempia ihmisiä itku kurkussa ja ajatella, että noi varmasti katsoo mua halveksien, kun mä olen niin lihava. ja siksi mä olin onnellinen, kun mä sitten laihduin. nyt mä en enää tiedä, mitä mä teen.

tää alkaa karata käsistä, kun mä vaan tuijotan mun roolimallini kuvaa ja teen vatsalihaksia oksennus kurkussa. mä hoen itselleni että mä en saa näyttää enää tältä, mä haluan näyttää tolta. se on ainoa asia, mikä saa mut enää haluamaan laihtua. kun mä en jaksa enää. oon jatkuvasti väsyny ja huonovointinen. enkä mä halua enää tehdä mitään. oon aina vihanen ja vittuuntunu.
se ottaa voimille. mä haluaisin palata takaisin siihen, kun mä olin oikeasti terve - kun mä en halunnut näyttää tolta ihmiseltä, jota muut sanoo sairaalloisen laihaksi, mutta jota mä katson itkien koska mä haluan, HALUAN olla laiha.
oon laihtunu tähän mennessä noin kuus kiloa lähtöpainosta. mun paino hyppii ihan hulluna. ja se hyppiminen ei oo enää normaalia. se on merkki sairaudesta. mä oon tehny useita syömishäiriötestejä ja puhunu monille ihmisille, ja kaikki huutaa samaa.
mä olen sairas, mun täytyy parantua ennen kuin on liian myöhäistä.

musta vaan alkaa tuntua että mä en halua parantua, kun mä viimein alan päästä tavoitteeseen.

ja mä en ole koskaan kirjoittanut mitään näin avoimesti. mä toivon, että te ette ala hössöttää tän takia, koska se ahdistaa vielä lisää. ja laihaksi sanominen sattuu, koska mä en tunne olevani laiha. se on ihan hirveetä.

kiitos.